Now, today, tomorrow, and always

Musta tuntuu että yksi suurimmista syistä siihen, miksi olen sopeutunut Britteihin niin hyvin on se, että jaan brittien kuivan ironisen elämänasenteen ja rakkauden joka asiasta valittamiseen. Siispä on postauksen arvoinen asia se, että nyt ehkä viikon ajan mulla on ollut tosi hyvä fiilis melkein kaikesta melkein koko ajan. Tuntuu, että kaikki on mennyt hyvin, kaikki ihmiset on olleet ihania (mitä nyt hostlapsia on vähän joutunut kouluttamaan kissan sumutepullolla), ja että mulla vain ei ole tällä hetkellä yhtään syytä olla olematta onnellinen. Kevät, suomalaisittain jopa kesä, on vihdoin saapunut Lontooseen - vielä lauantaina palelin jäätävässä vesisateessa mutta heti seuraavana päivänä aurinko tuli pitkästä aikaa esiin ja lämpötila kipusi pois sieltä miinus viidestäsadasta. Sunnuntaina myöskin H tuli takaisin pääsiäislomalta, ja vietettiin ihana aurinkoinen päivä St Bartsin sairaalan liepeillä piknikillä ja vähän Sherlock-bongailemassakin. Nuorimman hostpojun kanssa ollaan päästy pihalle pelaamaan rugbya pitkästä aikaa.

En vieläkään tiedä, milloin oon lopullisesti palaamassa Suomeen, paluupäivä kun tuntuu siirtyvän koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi syystä tai toisesta, mutta nyt ainakin tuntuu, ettei ole mitään kiirettä ja hyvä lähtöpäivä löytyy sitten kun löytyy. Kuukauden päästä on luvassa lyhyt Suomen-reissu (nimellisesti) pääsykokeiden merkeissä, mikä on kivaa ja odotan sitä kovasti, mutta olen kyllä myös iloinen päätöksestäni tulla sen jälkeen vielä takaisin Lontooseen. Täällä on vielä niin paljon tekemistä ja näkemistä, että tällaisellaankin tuntuu että aika loppuu kesken. Toukokuun alussa on (toivottavasti) luvassa erityisjännä viikonloppu Brightonissa, mutta siitä lisää myöhemmin. Se Pariisikin on vielä käymättä (tähän kohtaan kiroilua Osuuspankin nettipankin toimimattomuudesta ja missatuista mahdollisuuksista -.-) ja muutenkin olisi kiva seikkailla ympäriinsä ennen koto-Suomeen paluuta. M25-kehätien sisältäkin löytyy vielä niin paljon uutta ja jännää että jo ihan Lontoossa seikkailuun saisi kulutettua pari elämää. Onneksi tänne pääsee aina takaisin.

Lontoo - kaikki muutkin paikat tietysti, mutta jotenkin Lontoo erityisesti - rakentuu tietysti ihmisistä, ja super-melkein-kesäsään lisäksi parasta on olleet tottakai ihmiset. Olen osannut nyt jotenkin erityisesti arvostaa sitä, miten kaupassa kassatäti toivottaa kivaa päivää (ja kuulostaa siltä kuin oikeasti tarkoittaisi sitä) ja olen Costan baristalle darling, bussikuski odottaa kärsivällisesti että juoksen ei-niin-Usain-Boltina suunnilleen kotiovelta asti bussipysäkille ja tuntemattomat tulevat puistossa juttelemaan milloin mistäkin kun olen koirien kanssa lenkillä. Ja koska Sherlockin kuvauspaikoilla tuli vietettyä aika nolottavan paljon aikaa viime viikolla, pitää siitäkin (taas) mainita että kaikki siellä olivat supermukavia. Fanien keskuudessa vallitsi mahtava yhteishenki, ja oli omituista mutta hauskaa miten jonkun asian fanittaminen voi yhdistää niin tehokkaasti että ymmärretään toisiamme puolesta sanasta vaikkei oltaisi koskaan ennen tavattu; turvamiehet ja -naiset pitivät meille seuraa ja kertoilivat elämäntarinoitaan ja kaikki käsikirjoittajat ja näyttelijät olivat ihania ja ystävällisiä myöskin, vaikka niillä olikin tiukka aikataulu.

Olen onnellinen myös siksi, että Lontoon-koti tuntuu koko ajan enemmän kodilta ja hostperhe jos ei nyt ihan perheeltä niin ainakin tosi läheisiltä työkavereilta. Lontoo on paljon alkuaikoja tutumpi ja tuntuu kotikaupungilta ja mulla on täällä ystäviä, kavereita ja hyvänpäiväntuttuja. Kantapubit ja -kahvilat on löytyneet, sekä ne paikat joihin ei ainakaan kannata mennä. Täällä on tarpeeksi tuttua ja turvallista mutta myös tarpeeksi uutta ja jännittävää. Olen tyytyväinen elämääni täällä nyt, mutta samalla on alkanut tuntua, että kyllä mä osaan sitten Suomeenkin taas sopeutua, ja olla tyytyväinen siellä. Ainakin vähän aikaa.

Tämä kuva tiivistää viime aikojen tunnelmat aika hyvin. Tämmöisiä. Voin nyt kuolla rauhassa, mun elämässä ei ole enää mitään mitä en olisi saavuttanut.