Oon hengissä vielä! Vaikkei sitä blogista ehkä pystyisi päättelemään, niin täällä mä edelleen olen. Sain myös vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni ja uusi blogi on nyt vihdoin kunnolla pystyssä. Au Pair Spiritin tarina loppuu siis tähän, nyyh, mutta mun kuulumisia vähän erilaisista kuvioista löytyypi nyt täältä. Lontoo vaihtui Helsinkiin, au pair -hommat opiskeluun ja viktoriaaninen paritalo Islingtonissa yksiöön itähelsinkiläisessä lähiössä. Eli, no, ihan erilainen vuosi edessä, mutta olen tästäkin innoissani :) Käykää siis tsekkaamassa and that it might be interesting! (Koska lyhyet bloginimet tekisi elämästä liian helppoa.)
Niin, ja niitä joita aupparijutut vielä kiinnostavat, niin Suomityttöni E jatkaa niissä hommissa ja raportoi Lontoon-kuulumisia every mile’s a memory -blogissaan. Suunnatkaa sinne. Tämäkin blogi jää olemaan ja kommentteja saa edelleen jättää, mutta muuten siirryn nyt toisiin kuvioihin. Ja tavallaan tämä on melkein yhtä vaikeaa kuin Lontoosta lähtö, koska blogista kasvoi hyvä reissukaveri, joka sisältää vuoden verran rakkaita muistoja. Mutta eiköhän uusi syksy ja uusi blogi tuo taas uusia hyviä juttuja tullessaan.
Hyvää syksyn alkua kaikille, näkyillään!
Aino
xxx
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
torstai 1. elokuuta 2013
There and back again
Anteeksi pieni blogihiljaisuus - ensimmäiset puolitoista viikkoa Suomessa on olleet kiireisiä ja blogin suhteen epäinspiroituneita. Lupasin kuitenkin itselleni että kirjoittaisin vielä yhteenvetopostauksen, joten tässä tulee. Oon aloittanut ja hylännyt postausluonnoksia pitkin viikkoa, ehkä tämä nyt onnistuu vähän paremmin kuin edeltäjänsä.
Tältä on siis viime aikoina mun elämä näyttänyt. Pakkasin viime maanantaina kamani (kaikki tärkeä mahtui laukkuihin ja ylipainoakin tuli vain viisi kiloa!) ja Heathrowlla täydelliset viimeiset heipat vilkutti kolmosterminaaliin Doctor Whon 50-vuotispäivää juhlistamaan tuotu dalek. Sen jälkeen olen pyörinyt Helsingissä ja Tamperekin on ehditty käydä tsekkaamassa, koska Vapriikin Kiina-aiheinen näyttely oli täydellistä valmistautumista loppuvuoden Pekingin-matkaa varten. Paljon on metsää ja järveä täällä Suomessa :D
Mitkä sitten ovat lopulliset fiilikset au pair -vuodesta? No, niin hyvät että jos joku antaisi mulle mahdollisuuden palata tutulle kotikadulle Islingtoniin niin melkein pudottaisin kaiken ja lähtisin. Melkein. Koska rakastuin Lontooseen, rakastuin niihin ihmisiin siellä, rakastuin siihen rentoon ja onnelliseen ihmiseen joka itse olin Lontoossa ja joka näyttäisi suurelta osin myös jääneen sinne. Elämä oli helppoa, töitä vähän, rahaa riittävästi (vaikka yleensä sunnuntaihin mennessä kaivelinkin viisipennisiä laukun pohjalta ja laskeskelin, onko enää varaa edes yhteen lähi-Starbucksin teekupilliseen). Hostperheitä on ihan laidasta laitaan, mutta mulla kävi tuuri enkä kaikesta huolimatta olisi voinut paljon parempaa perhettä mistään löytää. En kuitenkaan jäänyt toiseksi vuodeksi enkä tosissani koskaan edes harkinnut sitä, monestakin syystä. Hostlapset alkoivat hermostuttaa, koska vaikka jotkut asiat helpottuivat ajan kanssa kun lasten kanssa tuli läheisemmät välit, niin oli ne niin hemmoteltuja ja avuttomia että pidemmän päälle alkoi oikeasti pää hajota. Kaipasin myös sitä, ettei tarvitse asua työnantajan kanssa saman katon alla, ja että työn ja kodin välillä on kunnollinen ero - au pairina helposti joutuu lauantaiaamuna aamiaisen ohessa pelaamaan ja leikkimään lasten ja koirien kanssa, ja vapaailta on oikeastaan vapaailta vain, jos lähtee ulos tai lukittautuu epäsosiaalisena omaan huoneeseen.
Tietysti kaipasin myös Suomesta kavereita ja perhettä ja tuttuja asioita ja kun opiskelupaikkakin varmistui niin tuntui oikealta ratkaisulta palata tänne. Olen mä sitä katunut ja miettinyt järkevästi ja katunut taas ja kaipasin Lontoota jo ennen kuin sieltä edes lähdin, mutta kyllä tässä mökillä pötkötellessä alkaa taas näyttää elämä ihan hyvältä. Vielä on kesää jäljellä ja silleen, ja kivoja juttuja edessä. Ja syksylläkin, vaikka vähän tietysti laiskottaa kun on tottunut siihen että hostäiti hoitaa kaiken ja tilaa ruuat kotiin, ja nyt pitäisi yhtäkkiä osata maksaa omat laskut ja vuokrat ja käydä itse ruokakaupassa. Hui.
Bloggailun jatkamisen suhteen on nyt vähän innostus nollassa, kun Piccadilly Circus on vaihtunut Steissiin ja kaikki on tuttua ja vähän tylsää, mutta kai mä sen uuden blogin jossain vaiheessa pullautan esiin. Nyt vietän kuitenkin suomalaisen kesäloman salmiakkijätskin ja kotimaanmatkailun merkeissä ja yritän saada paperihommat syksyä varten järjestykseen.
Kiitos vielä kaikille blogia seuranneille, olette ihania! Blogi on ollut hyvä syy opetella pitämään kameraa mukana, ja syy kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä jonnekin kun muuten se olisi varmaan päässyt unohtumaan. Mulla on myös aika mad skills kuvanmuokkauksen suhteen nyt, osaan jopa koostaa tuollaisia hienoja kollaaseja kuin postauksen alussa :D Kaiken kaikkiaan tämä on ollut ihan mahtava kokemus, niin Lontoon-seikkailujen kuin kuvanmuokkaustenkin suhteen, ja on ollut kiva jakaa se teidän kaikkien kanssa.
Laters! x
Tältä on siis viime aikoina mun elämä näyttänyt. Pakkasin viime maanantaina kamani (kaikki tärkeä mahtui laukkuihin ja ylipainoakin tuli vain viisi kiloa!) ja Heathrowlla täydelliset viimeiset heipat vilkutti kolmosterminaaliin Doctor Whon 50-vuotispäivää juhlistamaan tuotu dalek. Sen jälkeen olen pyörinyt Helsingissä ja Tamperekin on ehditty käydä tsekkaamassa, koska Vapriikin Kiina-aiheinen näyttely oli täydellistä valmistautumista loppuvuoden Pekingin-matkaa varten. Paljon on metsää ja järveä täällä Suomessa :D
Mitkä sitten ovat lopulliset fiilikset au pair -vuodesta? No, niin hyvät että jos joku antaisi mulle mahdollisuuden palata tutulle kotikadulle Islingtoniin niin melkein pudottaisin kaiken ja lähtisin. Melkein. Koska rakastuin Lontooseen, rakastuin niihin ihmisiin siellä, rakastuin siihen rentoon ja onnelliseen ihmiseen joka itse olin Lontoossa ja joka näyttäisi suurelta osin myös jääneen sinne. Elämä oli helppoa, töitä vähän, rahaa riittävästi (vaikka yleensä sunnuntaihin mennessä kaivelinkin viisipennisiä laukun pohjalta ja laskeskelin, onko enää varaa edes yhteen lähi-Starbucksin teekupilliseen). Hostperheitä on ihan laidasta laitaan, mutta mulla kävi tuuri enkä kaikesta huolimatta olisi voinut paljon parempaa perhettä mistään löytää. En kuitenkaan jäänyt toiseksi vuodeksi enkä tosissani koskaan edes harkinnut sitä, monestakin syystä. Hostlapset alkoivat hermostuttaa, koska vaikka jotkut asiat helpottuivat ajan kanssa kun lasten kanssa tuli läheisemmät välit, niin oli ne niin hemmoteltuja ja avuttomia että pidemmän päälle alkoi oikeasti pää hajota. Kaipasin myös sitä, ettei tarvitse asua työnantajan kanssa saman katon alla, ja että työn ja kodin välillä on kunnollinen ero - au pairina helposti joutuu lauantaiaamuna aamiaisen ohessa pelaamaan ja leikkimään lasten ja koirien kanssa, ja vapaailta on oikeastaan vapaailta vain, jos lähtee ulos tai lukittautuu epäsosiaalisena omaan huoneeseen.
Tietysti kaipasin myös Suomesta kavereita ja perhettä ja tuttuja asioita ja kun opiskelupaikkakin varmistui niin tuntui oikealta ratkaisulta palata tänne. Olen mä sitä katunut ja miettinyt järkevästi ja katunut taas ja kaipasin Lontoota jo ennen kuin sieltä edes lähdin, mutta kyllä tässä mökillä pötkötellessä alkaa taas näyttää elämä ihan hyvältä. Vielä on kesää jäljellä ja silleen, ja kivoja juttuja edessä. Ja syksylläkin, vaikka vähän tietysti laiskottaa kun on tottunut siihen että hostäiti hoitaa kaiken ja tilaa ruuat kotiin, ja nyt pitäisi yhtäkkiä osata maksaa omat laskut ja vuokrat ja käydä itse ruokakaupassa. Hui.
Bloggailun jatkamisen suhteen on nyt vähän innostus nollassa, kun Piccadilly Circus on vaihtunut Steissiin ja kaikki on tuttua ja vähän tylsää, mutta kai mä sen uuden blogin jossain vaiheessa pullautan esiin. Nyt vietän kuitenkin suomalaisen kesäloman salmiakkijätskin ja kotimaanmatkailun merkeissä ja yritän saada paperihommat syksyä varten järjestykseen.
Kiitos vielä kaikille blogia seuranneille, olette ihania! Blogi on ollut hyvä syy opetella pitämään kameraa mukana, ja syy kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä jonnekin kun muuten se olisi varmaan päässyt unohtumaan. Mulla on myös aika mad skills kuvanmuokkauksen suhteen nyt, osaan jopa koostaa tuollaisia hienoja kollaaseja kuin postauksen alussa :D Kaiken kaikkiaan tämä on ollut ihan mahtava kokemus, niin Lontoon-seikkailujen kuin kuvanmuokkaustenkin suhteen, ja on ollut kiva jakaa se teidän kaikkien kanssa.
Laters! x
tiistai 23. heinäkuuta 2013
And I know, you know, I hope you'll remember how we danced
Täällä ollaan, Suomessa. Syväanalyysiä fiiliksistä ja yhteenvetoa au pair -vuodesta oon suunnitellut kirjoittavani myöhemmin kunhan kerkiän, mutta laitetaan ensin kuvia viimeisestä viikonlopusta. Se alkoi (taas vaihteeksi) torstaina, kun F pääsi kuin pääsikin illalla kotiutumaan sairaalasta ja mä juoksin viivana ulos ovesta kun tuntui että nyt ei voi sekuntiakaan Lontoo-aikaa hukata istumalla kotona.
Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D
Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...
...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.
Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.
Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.
Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.
Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.
Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)
Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)
Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.
Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.
Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!
Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.
Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D
Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...
...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.
Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.
Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.
Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.
Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.
Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)
Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)
Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.
Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.
Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!
Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Don't hang back like a bore, bags packed by the door
Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä kaikki, mikä voisi mennä pieleen, menee pieleen, ja suunnitelmat menee alkusta loppuun uusiksi? No, eilen oli juuri sellainen päivä.
Makasin kotona koomaamassa ja mietin että menisinkö uimaan ennen kuin suuntaan illalla kaverin kanssa ulos, kun hostäidiltä tuli soitto että nuorin poika oli luokkaretkellä murtanut ranteensa (pudotessaan pomppulinnasta, of all things), ja että mun pitäisi kipittää toiselle puolelle Islingtonia hakemaan jonkun F:n luokkalaisen äitiä hakemaan muut lapset pois sieltä retkeltä, koska hostmumin piti lähteä F:n kanssa sairaalaan. Tämä toinen äiti oli juuri edellisenä iltana kadottanut puhelimensa, joten sille ei voinut soittaa, eikä hostmumilla ollut niiden tarkkaa osoitetta mutta ne asuu siinä sen pubin vieressä kun menet ensin tietä x ja sitten käännyt tielle y, ehkä, kyllä sä sen löydät. En tiedä löysinkö, koska kukaan ei ollut kotona, ja raahauduin sitten 30 asteen helteessä takaisin meille. Matkalla törmäsin onneksi pitkästä aikaa Rupert Gravesiin jättiperheensä kanssa ja ihmettelin, miksi kukaan täysijärkinen (ja niin ihana kuin Rupert Graves~) hankkii viisi lasta. Kolmessakin on jo ihan tarpeeksi hoitamista, varsinkin kun F:n ranne tosiaan todettiin murtuneeksi ja jouduttiin leikkaamaan, ja hostmum on sen kanssa vieläkin sairaalassa. Ainolle siis kahden muun lapsen babysittausta vuorokauden ympäri; juuri näin halusin viettää vikaa Lontoon-viikkoani!
Noh, ainakin mulla on ollut aikaa pohtia pitkään ja hartaasti sitä, miten aion roudata tavarani Suomeen. Mukaan on tarttunut vuoden varrella mm. kymmenen paria kenkiä, arviolta kilo kynsilakkoja, paksu ja pehmoinen onesie-haalari, joka yksinään täyttää puolet matkalaukusta, meikkipaletteja joita haluan suojella hengelläni koska en kestä jos ne hajoavat, ja sähkökitaran muotoinen paistinlasta. Lisäksi samoin kun Suomesta lähtiessä, muhun on iskenyt tarve pakata kaikkea mahdollista tyyliin "entä jos Suomesta ei saa shampoota, pitäisikö ostaa ylimääräinen pullo täältä", "Suomesta ei varmasti saa näin hyviä hiuspinnejä", "otan tämän hotellista saadun suihkumyssyn varmuuden vuoksi Suomeen, kun tämä on niin kätevä vaikka en suihkumyssyjä koskaan käytäkään". Tiedän, että Suomesta saa shampoota, mutta silti...
Olen saanut onneksi innokasta pakkausapua hostien kissalta (edellinen pentu ei siis koskaan tullut seikkailultaan takaisin, joten uutta kissaa vaan tiskiin). Oreo on ainut, joka nauttii siitä, että yläkerrassa on noin tuhat astetta lämmintä, ja mun matkalaukku on näköjään hyvä päiväunipaikka.
Sain pakattua ehkä neljäsosan tavaroista, sitten iski kyllästyminen. Loput heitän luultavasti laukkuun tuntia ennen kentälle lähtöä kuten yleensäkin, ja pompin raivokkaasti laukun päällä että saan sen kiinni. Näyttää kuitenkin siltä, että saatan jopa saada tavarani mahtumaan! Pidetään peukkuja.
Mutta pakkausvinkki siis kaikille tuleville au paireille: ota mukaan yhdet vaihtovaatteet ja hammasharja, kaiken muun saat Lontoosta ja elämäsi on helpompaa, kun lähdön koittaessa yhteen matkalaukkuun ei tarvitse mahduttaa viittä laukullista tavaraa.
Pakatessa tuli myös käytyä läpi vanhoja metrokarttoja, kuitteja, lippuja ja lappuja joita tässä on kertynyt. Let It Be ja Spamalot -musikaalit, Sardinia, Green Day, Muse, The Game Is On, junalippuja Sloughun, hyvää ruokaa, chai lattea, tequilaa. Vaikka tuntuu, että aika loppuu kesken, niin oonhan mä paljon täällä ehtinytkin. Eilen sain jopa ajaa ensimmäistä kertaa mustassa lontoolaistaksissa - tosin siitä ei kehdannut olla liian iloinen, kun tultiin sairaalasta F:ä katsomasta. Mutta silti.
Huomenna pääsen toivottavasti viikonlopun viettoon, ja sanomaan heipat viimeisille au pair -palkkarahoille. Lento lähtee maanantaina iltapäivällä, joten luultavasti oon jo Suomessa sitten kun seuraavan kerran ehdin postata. Hurjaa. Kiitos muuten kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli kiva kuulla että kysyntää blogille olisi jatkossakin :)
Kiitän ja kuittaan siis Lontoosta! Suomi-ihmiset, pian nähdään!
(Tuntuu, että aivot sulaa tässä helteessä. Olikohan tässä postauksessa nyt mitään järkeä...)
Makasin kotona koomaamassa ja mietin että menisinkö uimaan ennen kuin suuntaan illalla kaverin kanssa ulos, kun hostäidiltä tuli soitto että nuorin poika oli luokkaretkellä murtanut ranteensa (pudotessaan pomppulinnasta, of all things), ja että mun pitäisi kipittää toiselle puolelle Islingtonia hakemaan jonkun F:n luokkalaisen äitiä hakemaan muut lapset pois sieltä retkeltä, koska hostmumin piti lähteä F:n kanssa sairaalaan. Tämä toinen äiti oli juuri edellisenä iltana kadottanut puhelimensa, joten sille ei voinut soittaa, eikä hostmumilla ollut niiden tarkkaa osoitetta mutta ne asuu siinä sen pubin vieressä kun menet ensin tietä x ja sitten käännyt tielle y, ehkä, kyllä sä sen löydät. En tiedä löysinkö, koska kukaan ei ollut kotona, ja raahauduin sitten 30 asteen helteessä takaisin meille. Matkalla törmäsin onneksi pitkästä aikaa Rupert Gravesiin jättiperheensä kanssa ja ihmettelin, miksi kukaan täysijärkinen (ja niin ihana kuin Rupert Graves~) hankkii viisi lasta. Kolmessakin on jo ihan tarpeeksi hoitamista, varsinkin kun F:n ranne tosiaan todettiin murtuneeksi ja jouduttiin leikkaamaan, ja hostmum on sen kanssa vieläkin sairaalassa. Ainolle siis kahden muun lapsen babysittausta vuorokauden ympäri; juuri näin halusin viettää vikaa Lontoon-viikkoani!
Noh, ainakin mulla on ollut aikaa pohtia pitkään ja hartaasti sitä, miten aion roudata tavarani Suomeen. Mukaan on tarttunut vuoden varrella mm. kymmenen paria kenkiä, arviolta kilo kynsilakkoja, paksu ja pehmoinen onesie-haalari, joka yksinään täyttää puolet matkalaukusta, meikkipaletteja joita haluan suojella hengelläni koska en kestä jos ne hajoavat, ja sähkökitaran muotoinen paistinlasta. Lisäksi samoin kun Suomesta lähtiessä, muhun on iskenyt tarve pakata kaikkea mahdollista tyyliin "entä jos Suomesta ei saa shampoota, pitäisikö ostaa ylimääräinen pullo täältä", "Suomesta ei varmasti saa näin hyviä hiuspinnejä", "otan tämän hotellista saadun suihkumyssyn varmuuden vuoksi Suomeen, kun tämä on niin kätevä vaikka en suihkumyssyjä koskaan käytäkään". Tiedän, että Suomesta saa shampoota, mutta silti...
Olen saanut onneksi innokasta pakkausapua hostien kissalta (edellinen pentu ei siis koskaan tullut seikkailultaan takaisin, joten uutta kissaa vaan tiskiin). Oreo on ainut, joka nauttii siitä, että yläkerrassa on noin tuhat astetta lämmintä, ja mun matkalaukku on näköjään hyvä päiväunipaikka.
Sain pakattua ehkä neljäsosan tavaroista, sitten iski kyllästyminen. Loput heitän luultavasti laukkuun tuntia ennen kentälle lähtöä kuten yleensäkin, ja pompin raivokkaasti laukun päällä että saan sen kiinni. Näyttää kuitenkin siltä, että saatan jopa saada tavarani mahtumaan! Pidetään peukkuja.
Mutta pakkausvinkki siis kaikille tuleville au paireille: ota mukaan yhdet vaihtovaatteet ja hammasharja, kaiken muun saat Lontoosta ja elämäsi on helpompaa, kun lähdön koittaessa yhteen matkalaukkuun ei tarvitse mahduttaa viittä laukullista tavaraa.
Pakatessa tuli myös käytyä läpi vanhoja metrokarttoja, kuitteja, lippuja ja lappuja joita tässä on kertynyt. Let It Be ja Spamalot -musikaalit, Sardinia, Green Day, Muse, The Game Is On, junalippuja Sloughun, hyvää ruokaa, chai lattea, tequilaa. Vaikka tuntuu, että aika loppuu kesken, niin oonhan mä paljon täällä ehtinytkin. Eilen sain jopa ajaa ensimmäistä kertaa mustassa lontoolaistaksissa - tosin siitä ei kehdannut olla liian iloinen, kun tultiin sairaalasta F:ä katsomasta. Mutta silti.
Huomenna pääsen toivottavasti viikonlopun viettoon, ja sanomaan heipat viimeisille au pair -palkkarahoille. Lento lähtee maanantaina iltapäivällä, joten luultavasti oon jo Suomessa sitten kun seuraavan kerran ehdin postata. Hurjaa. Kiitos muuten kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli kiva kuulla että kysyntää blogille olisi jatkossakin :)
Kiitän ja kuittaan siis Lontoosta! Suomi-ihmiset, pian nähdään!
(Tuntuu, että aivot sulaa tässä helteessä. Olikohan tässä postauksessa nyt mitään järkeä...)
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Jopa on laiska, kepeämpi päivä...
Viimeinen Lontoo-viikko pyörähti tänään käyntiin, ehkä aavistuksen verran väsyneissä merkeissä pitkäksi venähtäneen viikonlopun jäljiltä. Viime viikko oli varmaan aktiivisin tähän asti, tuntuu että nyt pitää ottaa kaikki irti Lontoosta niin kauan kuin tätä vielä kestää.
Viime päiviä on määrittänyt se, että täällä on aivan hiton kuuma nyt. Joka paikassa on kuuma - auringossa, varjossa, bussissa, baarissa - ja vaikka ei saisi valittaa kun vihdoinkin kylmyys loppui, niin ihan oikeasti nyt. Saan lämpöhalvauksen. Ehkä pahin first world problem on se, että hostmum on lämmittänyt meidän uima-altaan niin kuumaksi, ettei sinnekään pääse hellettä pakoon. On vaikea elämä.
Yksi viileä paikka on onneksi löytynyt, nimittäin Hampstead Ponds. Hampsteadin puistoalueen syvyyksistä löytyy siis uimakelpoisia lampia, joiden vesi on aika jäätävää, eli ihanan virkistävää! Harmi vain, että heti kun sieltä lammesta kömpii ylös, niin kolmenkymmenen asteen helle pukkaa päälle. Mutta voin suositella, jos haluaa päästä uimaan jonnekin - oli sielläkin tietysti ihmisiä liiaksi asti, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, mutta jotenkin siedettävän rajoissa sentään. Ja siellä on naisille oma alue, mihin ei tule perheitä kirkuvine lapsineen - lastenhoitajan unelmapaikka vapaapäivän viettoon :D
Muuten ei ole tältä viikolta oikein edustavia kuvia, mutta ruoka on aina kaunista katsottavaa. Angelin Samba Swirlistä on tullut haettua ihan liikaa frozen yoghurtia viime aikoina, mutta se on vaan niin hyvää, ja kylmää *____*
Terveellinen ruokavalio jatkuu... :D Mun viikonloppu alkoi vähän vahingossa jo torstaina, kun kahvittelu Suomityttöjen kanssa jatkui drinkittelyyn ja sieltä klubille. (Hostäiti nauroi mun "accidental clubbing" termille kun zombeilin perjantaiaamuna ympäri taloa.) Ja partyily jatkui sitten läpi viikonlopun, maanantayölle asti. Hupsista. Tuli ainakin Lontoon puistoja, pubeja, baareja ja klubeja koluttua, kulttuuriahan sekin on!
Onneksi Tesco tietää, mitä ihminen tarvitsee aamupalaksi.
Tänään käytiin H:n kanssa pyörimässä kaupungilla, syötiin lounas viimeistä kertaa Sherlock-nörttien mekassa Speedy's Cafessa ja käytiin parlamenttitalolla kurkkimassa, kun House of Lords palaaverasi viimeistä kertaa tasa-arvoisesta avioliittolaista (läpihän se meni). Muutama ihminen siellä ulkopuolella jaksoi julistaa Iso-Britannian tuhoa ties minkä yliluonnollisten voimien toimesta, jännityksellä jään odottamaan :D Hyvä Britannia! Istuttiin siinä puistossa parlamenttitalon takana, ihan hassua vieläkin että voin vaan mennä hengaamaan tuonne Houses of Parliamentin kupeeseen, samaan paikkaan missä Ylenkin uutisissa joskus haastatellaan brittipoliitikkoja. Just another day in London...
Millainen teidän viikko oli? :)
Kaipailisin muuten myös mielipiteitä blogin jatkon suhteen. Aupparoinnit pättyvät pian mun osalta (ainakin toistaiseksi) ja sen myötä myös tämä blogi varmaan hautautuu, mutta oon niin tottunut blogin pitämiseen ja tykästynyt siihen niin kovasti, että harmittaisi jättää tämä harrastus kokonaan. Olisiko ei-aupair-blogille ollenkaan kysyntää, ja mistä haluaisitte sitten lukea? Kertoilkaahan!
Viime päiviä on määrittänyt se, että täällä on aivan hiton kuuma nyt. Joka paikassa on kuuma - auringossa, varjossa, bussissa, baarissa - ja vaikka ei saisi valittaa kun vihdoinkin kylmyys loppui, niin ihan oikeasti nyt. Saan lämpöhalvauksen. Ehkä pahin first world problem on se, että hostmum on lämmittänyt meidän uima-altaan niin kuumaksi, ettei sinnekään pääse hellettä pakoon. On vaikea elämä.
Yksi viileä paikka on onneksi löytynyt, nimittäin Hampstead Ponds. Hampsteadin puistoalueen syvyyksistä löytyy siis uimakelpoisia lampia, joiden vesi on aika jäätävää, eli ihanan virkistävää! Harmi vain, että heti kun sieltä lammesta kömpii ylös, niin kolmenkymmenen asteen helle pukkaa päälle. Mutta voin suositella, jos haluaa päästä uimaan jonnekin - oli sielläkin tietysti ihmisiä liiaksi asti, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, mutta jotenkin siedettävän rajoissa sentään. Ja siellä on naisille oma alue, mihin ei tule perheitä kirkuvine lapsineen - lastenhoitajan unelmapaikka vapaapäivän viettoon :D
Muuten ei ole tältä viikolta oikein edustavia kuvia, mutta ruoka on aina kaunista katsottavaa. Angelin Samba Swirlistä on tullut haettua ihan liikaa frozen yoghurtia viime aikoina, mutta se on vaan niin hyvää, ja kylmää *____*
Terveellinen ruokavalio jatkuu... :D Mun viikonloppu alkoi vähän vahingossa jo torstaina, kun kahvittelu Suomityttöjen kanssa jatkui drinkittelyyn ja sieltä klubille. (Hostäiti nauroi mun "accidental clubbing" termille kun zombeilin perjantaiaamuna ympäri taloa.) Ja partyily jatkui sitten läpi viikonlopun, maanantayölle asti. Hupsista. Tuli ainakin Lontoon puistoja, pubeja, baareja ja klubeja koluttua, kulttuuriahan sekin on!
Onneksi Tesco tietää, mitä ihminen tarvitsee aamupalaksi.
Tänään käytiin H:n kanssa pyörimässä kaupungilla, syötiin lounas viimeistä kertaa Sherlock-nörttien mekassa Speedy's Cafessa ja käytiin parlamenttitalolla kurkkimassa, kun House of Lords palaaverasi viimeistä kertaa tasa-arvoisesta avioliittolaista (läpihän se meni). Muutama ihminen siellä ulkopuolella jaksoi julistaa Iso-Britannian tuhoa ties minkä yliluonnollisten voimien toimesta, jännityksellä jään odottamaan :D Hyvä Britannia! Istuttiin siinä puistossa parlamenttitalon takana, ihan hassua vieläkin että voin vaan mennä hengaamaan tuonne Houses of Parliamentin kupeeseen, samaan paikkaan missä Ylenkin uutisissa joskus haastatellaan brittipoliitikkoja. Just another day in London...
Millainen teidän viikko oli? :)
Kaipailisin muuten myös mielipiteitä blogin jatkon suhteen. Aupparoinnit pättyvät pian mun osalta (ainakin toistaiseksi) ja sen myötä myös tämä blogi varmaan hautautuu, mutta oon niin tottunut blogin pitämiseen ja tykästynyt siihen niin kovasti, että harmittaisi jättää tämä harrastus kokonaan. Olisiko ei-aupair-blogille ollenkaan kysyntää, ja mistä haluaisitte sitten lukea? Kertoilkaahan!
maanantai 8. heinäkuuta 2013
We're happy free confused and lonely in the best way
Huh, Lontoossa on vihdoinkin kesä. Ja tietysti tapani mukaisesti kärsin ja valitan nyt siitä, että on liian kuuma, kun vielä viikko sitten oli liian kylmä. Mutta ihan oikeasti, tämä 27 astetta, aurinko ja suurkaupunki jossa ei pääse biitsille eivät ole kiva yhdistelmä. Tässä vähän sekalaisia kuvia viime viikolta, en tiedä saako tässä helteessä edes kirjoitettua mitään järkevää :D
Keskiviikkona oli kuitenkin vielä mukavan jääkausiset säät, painelin Camdenissa pipossa ja sadetakissa. Juhlittiin H:n kanssa hyviä uutisia, H sai työpaikan jota oli toivonut ja mä pääsin opiskelemaan. Jee!
Camdenin ruokatarjontaan en tule ikinä kyllästymään. Tällä kertaa löysin tieni falafel wrappien ja maailman parhaan kookos-punajuurikakun (kuulostaa pahalta mutta oli superhyvää!) luokse.
Torstai ja perjantai meni jotenkin tosi nopeasti. Torstiana käytiin hostien kanssa pitkästä aikaa ulkona syömässä (lapset olivat tapas-ravintolassa kauhuissaan, "onks tää joku ulkomaalainen paikka, mä en syö ulkomaalaista ruokaa"), ja perjantaina kutsuin Lontooseen saapuneen siskoni meille syömään. Ruokajutut aina muistan :D
Lauantaina pyörin kaupungilla H:n ja sen setien kanssa, jotka olivat myös Lontoossa käymässä. (En sitten yhtään randomimpaa ajanvietettä keksinyt...) Shoppailtiin ja kierrettiin terasseja, ja vaikka vähän tuntui että lämpöhalvaus iskee niin oli se kesäfiilis sen arvoista. Oon rakastunut Pimmsiin, ja kesällähän on aina ns. Pimm's O'Clock, eikös :D Terassikierroksen jälkeen lähdin Suomityttöjen kanssa leffaan katsomaan The Bling Ringiä, ja siitä matka jatkui vähän niinkuin vahingossa Sohoon bilettämään. Viihdyttiin pilkkuun asti, oli vaan niin hyvä fiilis, ja oli ihanaa että ulkonakin tarkeni läpi yön topissa ja shortseissa. Kesän merkki oli myös se, että aurinko oli jo nousemassa kun tulin kotiin...
Sunnuntai kului rauhallisissa tunnelmissa ruotsalaisen A:n kanssa Victoria Parkissa. Otettiin aurinkoa, ja siellä oli myös sellainen iso kastelulaitehärpäke jonka alle sai mennä hyppimään. Niin kesäinen fiilis. Ja niin paljon ihmisiä, vaikka Victoria Park on vähän syrjässä tuolla Tower Hamletsin hoodseilla. Matkalla puistoon oli kyllä hienot näkymät, kanaali ja Canary Wharf.
Tänään lähti sitten käytiin mun toiseksi viimeinen Lontoo-viikko. Pakkauspaniikki on taas iskenyt ja muutenkin lievä ahdistus kun pitää vielä ehtiä niin paljon ennen lähtöä, ja Suomessa odottaa sitten tuskalliset käytännönasiat - miten opintotukea haetaan, mistä revin kämpän, en edes ole ihan varma milloin mulla alkaa koulu. Mutta kyllä tämä tästä :D
Keskiviikkona oli kuitenkin vielä mukavan jääkausiset säät, painelin Camdenissa pipossa ja sadetakissa. Juhlittiin H:n kanssa hyviä uutisia, H sai työpaikan jota oli toivonut ja mä pääsin opiskelemaan. Jee!
Camdenin ruokatarjontaan en tule ikinä kyllästymään. Tällä kertaa löysin tieni falafel wrappien ja maailman parhaan kookos-punajuurikakun (kuulostaa pahalta mutta oli superhyvää!) luokse.
Torstai ja perjantai meni jotenkin tosi nopeasti. Torstiana käytiin hostien kanssa pitkästä aikaa ulkona syömässä (lapset olivat tapas-ravintolassa kauhuissaan, "onks tää joku ulkomaalainen paikka, mä en syö ulkomaalaista ruokaa"), ja perjantaina kutsuin Lontooseen saapuneen siskoni meille syömään. Ruokajutut aina muistan :D
Lauantaina pyörin kaupungilla H:n ja sen setien kanssa, jotka olivat myös Lontoossa käymässä. (En sitten yhtään randomimpaa ajanvietettä keksinyt...) Shoppailtiin ja kierrettiin terasseja, ja vaikka vähän tuntui että lämpöhalvaus iskee niin oli se kesäfiilis sen arvoista. Oon rakastunut Pimmsiin, ja kesällähän on aina ns. Pimm's O'Clock, eikös :D Terassikierroksen jälkeen lähdin Suomityttöjen kanssa leffaan katsomaan The Bling Ringiä, ja siitä matka jatkui vähän niinkuin vahingossa Sohoon bilettämään. Viihdyttiin pilkkuun asti, oli vaan niin hyvä fiilis, ja oli ihanaa että ulkonakin tarkeni läpi yön topissa ja shortseissa. Kesän merkki oli myös se, että aurinko oli jo nousemassa kun tulin kotiin...
Sunnuntai kului rauhallisissa tunnelmissa ruotsalaisen A:n kanssa Victoria Parkissa. Otettiin aurinkoa, ja siellä oli myös sellainen iso kastelulaitehärpäke jonka alle sai mennä hyppimään. Niin kesäinen fiilis. Ja niin paljon ihmisiä, vaikka Victoria Park on vähän syrjässä tuolla Tower Hamletsin hoodseilla. Matkalla puistoon oli kyllä hienot näkymät, kanaali ja Canary Wharf.
Tänään lähti sitten käytiin mun toiseksi viimeinen Lontoo-viikko. Pakkauspaniikki on taas iskenyt ja muutenkin lievä ahdistus kun pitää vielä ehtiä niin paljon ennen lähtöä, ja Suomessa odottaa sitten tuskalliset käytännönasiat - miten opintotukea haetaan, mistä revin kämpän, en edes ole ihan varma milloin mulla alkaa koulu. Mutta kyllä tämä tästä :D
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Be cheerful. Strive to be happy.
Aupairvuoden lopun alku alkaa olla käsillä... Mulla on, vihdoin, lento varattuna maanantaille 22.7. Vuodatin ties kuinka monennet lähtökyyneleet siinä Finnairin sivuja selatessani - kuinkahan monta litraa joudun vielä nyyhkimään ennen kuin oon Suomessa? Ainahan mä tiesin että oon täällä vain väliaikaisesti, mutta mitä konkreettisemmaksi se tulee, sitä vaikeammalta se tuntuu. Koska mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tänne kotiutuu.
Tänä iltana varmistui kuitenkin se, että Helsinki on nyt se, minne seuraavaksi taas kotiudun. Pääsykoetulokset tulivat vihdoin, ja pääsin kuin pääsinkin sisään. Fiilikset ovat... sekavat. Tähän asti on ollut kaksi niin erilaista vaihtoehtoa, mihin tästä seuraavaksi suuntaisin, ja nyt tiedän, kumpi niistä tulee toteutumaan. En palaa kesän jälkeen Lontooseen, vaan jään Suomeen. Lähden opiskelemaan sitä, mitä olen suunnilleen 14-vuotiaasta asti halunnut, mutta sillä hinnalla, että jätän taakseni kaupungin, josta olen haaveillut vieläkin kauemmin, ja josta on nyt tullut koti.
Olen tyytyväinen ja onnellinen että pääsin sisään - hain tosissani, halusin tosissani päästä sisään - ja on ihanaa palata sinne, missä on perhe ja vanhat kaverit, missä kaikki on tuttua tylsyyteen asti, mutta myös turvallista ja kotoisaa. Kymmenen kuukautta yksin ulkomailla on ollut raskasta - ja sitten ei kuitenkaan. Koska enhän mä ole ollut yksin, ja oon vajaan vuoden aikana täällä oppinut enemmän kuin Suomessa koko lukioaikana, oon lähempänä sitä ihmistä joka haluan olla, oon tehnyt niin paljon juttuja, jotka tekee mut onnelliseksi että ne huonotkin hetket jotenkin vain katoaa hyvien alle ja on tietysti osa tätä kokemusta. Oon käytännössä ollut kymmenen kuukautta lomalla, sellaisella onnistuneella lomalla, josta on jäänyt käteen hyviä muistoja, ihania ystäviä, kuvia meistä kaatosateessa Brighton Pierilla ja auringonpaisteessa Hyde Parkissa. Enkä halua lähteä, mutta kuitenkin samalla haluan, koska koti on myös (ja ensisijaisesti) Suomessa.
Suomesta lähteminen oli kuitenkin helpompaa, koska tiesin, että sinne voi palata takaisin eikä asiat ole niin radikaalisti vuoden jälkeen muuttuneet (Brysselissä aupparoinut ja eilen Helsinkiin palannut kaveri vahvistaa tämän!) Mutta mun Lontooseen ei ole enää paluuta sitten kun menen - hostperheeseen tulee toinen au pair, suurin osa aupparikavereista, ja osa muistakin, lähtee omille teilleen ympäri maailmaa. Kun jonain päivänä tulen takaisin, kaikki on erilaista täällä. Highburyn metroaseman saatanallinen liukuporrasremontti on ainakin toivottavasti saatu valmiiksi.
Kesää on silti vielä jäljellä, sekä Lontoossa että Suomessa, ja syksyllä suuntaan varmasti hyvillä mielin kohti uusia seikkailuja. Tässä yksi suhteellisen julkaisukelpoinen kuva viikonlopulta, joka tiivistää viimeaikojen fiilikset aika hyvin. Olin siis Pridessä töissä, ja kaiken kaaoksenkin keskellä se oli ihan mieletön kokemus. Siellä todella tunsi olevansa osa Lontoota, ja jotain isompaakin. Vaikutuin taas kerran siitä, miten ihania ihmiset yleisesti ottaen ovat (musta on tullut ihan optimisti täällä), ja H:n kanssa tehtiin tietysti saumatonta yhteistyötä taas, kun yritettiin blokata tie puolustusvoimien paraatilta... Joo.
(Myöhäisillan päivitykset sponsored by kallis valkoviini ja liikaa juttuja.)
xx
Tänä iltana varmistui kuitenkin se, että Helsinki on nyt se, minne seuraavaksi taas kotiudun. Pääsykoetulokset tulivat vihdoin, ja pääsin kuin pääsinkin sisään. Fiilikset ovat... sekavat. Tähän asti on ollut kaksi niin erilaista vaihtoehtoa, mihin tästä seuraavaksi suuntaisin, ja nyt tiedän, kumpi niistä tulee toteutumaan. En palaa kesän jälkeen Lontooseen, vaan jään Suomeen. Lähden opiskelemaan sitä, mitä olen suunnilleen 14-vuotiaasta asti halunnut, mutta sillä hinnalla, että jätän taakseni kaupungin, josta olen haaveillut vieläkin kauemmin, ja josta on nyt tullut koti.
Olen tyytyväinen ja onnellinen että pääsin sisään - hain tosissani, halusin tosissani päästä sisään - ja on ihanaa palata sinne, missä on perhe ja vanhat kaverit, missä kaikki on tuttua tylsyyteen asti, mutta myös turvallista ja kotoisaa. Kymmenen kuukautta yksin ulkomailla on ollut raskasta - ja sitten ei kuitenkaan. Koska enhän mä ole ollut yksin, ja oon vajaan vuoden aikana täällä oppinut enemmän kuin Suomessa koko lukioaikana, oon lähempänä sitä ihmistä joka haluan olla, oon tehnyt niin paljon juttuja, jotka tekee mut onnelliseksi että ne huonotkin hetket jotenkin vain katoaa hyvien alle ja on tietysti osa tätä kokemusta. Oon käytännössä ollut kymmenen kuukautta lomalla, sellaisella onnistuneella lomalla, josta on jäänyt käteen hyviä muistoja, ihania ystäviä, kuvia meistä kaatosateessa Brighton Pierilla ja auringonpaisteessa Hyde Parkissa. Enkä halua lähteä, mutta kuitenkin samalla haluan, koska koti on myös (ja ensisijaisesti) Suomessa.
Suomesta lähteminen oli kuitenkin helpompaa, koska tiesin, että sinne voi palata takaisin eikä asiat ole niin radikaalisti vuoden jälkeen muuttuneet (Brysselissä aupparoinut ja eilen Helsinkiin palannut kaveri vahvistaa tämän!) Mutta mun Lontooseen ei ole enää paluuta sitten kun menen - hostperheeseen tulee toinen au pair, suurin osa aupparikavereista, ja osa muistakin, lähtee omille teilleen ympäri maailmaa. Kun jonain päivänä tulen takaisin, kaikki on erilaista täällä. Highburyn metroaseman saatanallinen liukuporrasremontti on ainakin toivottavasti saatu valmiiksi.
Kesää on silti vielä jäljellä, sekä Lontoossa että Suomessa, ja syksyllä suuntaan varmasti hyvillä mielin kohti uusia seikkailuja. Tässä yksi suhteellisen julkaisukelpoinen kuva viikonlopulta, joka tiivistää viimeaikojen fiilikset aika hyvin. Olin siis Pridessä töissä, ja kaiken kaaoksenkin keskellä se oli ihan mieletön kokemus. Siellä todella tunsi olevansa osa Lontoota, ja jotain isompaakin. Vaikutuin taas kerran siitä, miten ihania ihmiset yleisesti ottaen ovat (musta on tullut ihan optimisti täällä), ja H:n kanssa tehtiin tietysti saumatonta yhteistyötä taas, kun yritettiin blokata tie puolustusvoimien paraatilta... Joo.
(Myöhäisillan päivitykset sponsored by kallis valkoviini ja liikaa juttuja.)
xx
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Definitely a mad man with a box
Eli esittelyssä Cardiff Bayn Doctor Who Experience! Epäfanit eivät ehkä jaksa innostua tästä postauksesta, mutta vannon että olisitte innostuneet Experiencestä itsestään - minäkin lähdin vähän epäilevin mielin sinne (entä jos se on ihan tyhmä, entä jos se on tarkoitettu vain pikkulapsille, en edes ole katsonut seitsemää ekaa Doctoria, mitä mä siellä teen) mutta tietysti kaikki oli tehty tutulla turvallisella BBC-laadulla, eli viisi tähteä! Tai ehkä jopa kuusi. Tai yksitoista.
Mulle Doctor Who on mulle vähän - kehtaako tätä edes sanoa - toissijainen fanituskohde, alunperinkin innostuin siitä vasta Sherlockin myötä, ne kun ovat samojen tyyppien tekemiä ja mietin että ei kai se huonokaan voi olla. Ei ollut. Britteihin muutto syvensi mun suhdetta Whohon (Whoon? Who'oon?), koska se on briteille kansallisaarre siinä missä Stephen Fry ja The Beatles, ja hostperheessänikin sekä vanhemmat aikoinaan että nyt lapset ovat kasvaneet sen parissa. Lisäksi tietysti tapasin täällä belgialaisauppari H:n, ja jaettu fanityttöys on kaksinkertainen fanityttöys, eikö?
Doctor Who on hyvänmielen tv-sarja, paitsi silloin kun se on pahanmielen sarja ja itken silmät päästäni joko dramaattisten juonenkäänteiden tai nykyisen pääkäsikirjoittajan seksististen juttujen takia. Joku siinä sinisessä poliisiboksissa asuvassa alienissa vain vetoaa. (Juonitiivistelmä niille, jotka eivät tiedä mistä on kyse: Doctor Who on nyt 50 vuotta britti-tv:ssä pyörinyt scifisarja jossa seikkaillaan poliisikopiksi naamioidulla aika-avaruusaluksella ja taistellaan erilaisia pienellä budjetilla tehtyjä hassunnäköisiä pahiksia vastaan. Ruuvimeisselillä. Sitä katsoessa pitää olla tietynlainen asenne päällä...)
Doctor Who Experience sijaitsee siis Cardiff Bayssa ja sinne pääsee keskustasta bussilla numero 6. Mietittiin H:n kanssa että osataankohan jäädä oikealla pysäkillä pois, mutta siitä ei tarvinnut olla huolissaan - pysäkin nimi oli Doctor Who Experience ja se sijaitsi tuossa valtavan sinisen teollisuushallin vieressä. Olisi ollut vaikea missata.
Me oltiin varattu liput heti aamusta (siellä on tietyt ajat, jolloin voi mennä), joten porukkaa ei onneksi ollut paljoa. Kun tultiin takaisin, jono oli jo kasvanut. Suosittelen siis aamua :) Experience alkoi opastetulla kierroksella, joka kesti suunnilleen puoli tuntia, mutta tuntui paljon lyhyemmältä (ja olisi mun puolesta saanut olla pidempi). Opas, joka lähinnä oli mukana varmistamassa, ettei kukaan harhaile tiehensä tai riko mitään, oli ihanan innostunut fanipoika - ylipäätään kaikki henkilökuntatyypit olivat tosi mukavia ja selvästi tykkäsivät työstään. Opastetun kierroksen aikana ei saanut kuvata enkä viitsi spoilata sitä kenellekään, joka reissua mahdollisesti suunnittelee, mutta Matt Smithin Doctorin videolta opastamana kipitettiin läpi erilaisten sarjasta tuttujen paikkojen ja matkalla tapahtui juttuja, jotka saivat niin lapset kuin aikuisetkin hyppimään innostuksesta, ja useampaan otteeseen nuorimmat lapset itkivät huutoitkua pelosta. Perus Doctor Who -settiä, siis. (Ihan oikeasti kyllä, älkää viekö mitään neljävuotiaita sinne. Weeping Angels ei ole naurun asia.)
Kun oltiin saatu maailma pelastettua, päästiin Experiencen toiseen osaan, joka oli museotyyppinen kokoelma kaikkea Doctor Who -kamaa. Melkein kaikki jutut olivat alkuperäisiä, mikä oli hienoa, ja näyttely oli sarjan tekijöiden itsensä kokoama, joten se oli juuri sellainen kuin "kuuluukin" ja selvästi tehty niin nörttimäisellä rakkaudella kuin mikään vain voi.
Kuvat eivät ole mitään super-HD-laatua, koska tuolla hallissa oli aika pimeää, mutta kyllä noista jotain selvää saa.
Esillä oli mm. kaikkien Doctorien alkuperäiset puvut - niihin ei saanut koskea, mutta työnsin naamani puolen sentin päähän ysin ihanasta nahkatakista ja tuijotin intensiivisesti. Se on ihana.
Näytteilä oli myös kaikkien uuden Whon matkaseuralaisten asut. Huomaako kukaan muu sellaista trendiä, että pitkät housut muuttuivat lyhyiksi hameiksi kun Moffat otti vastuun? Minä ja H vihaisina feministeinä rypisteltiin kulmiamme tälle.
P.S. Haluan nuo Oswinin korkkarilenkkarit *___*
Kympin TARDISin sisäpuoli. Alkuperäinen sellainen, joten paikoittain palanut ja kärsinyt, mutta hieno!
Nörttibloggaaja luonnollisessa elinympäristössään.
Monsteritkin olivat hyvin edustettuina. Dalekeja oli pitkät rivit...
Delete!
Tämän kohdalla yksi työntekijä selitti pienelle pelästyneelle pojalle, että muistatko sen jakson missä Silence kidnappasi Amyn. Selvästi poju muisti, ja meni äitinsä taakse piiloon :D Alkuperäinen lavaste, siis.
Nuo behind the scenes -suunnittelujutut olivat myös tosi kiinnostavia ja saivat toivomaan, että pääsisin myös duuniin Doctor Whon tuotantoon. Vink vink BBC. Voin tulla keittämään kahvia teille.
Hyvää 50-v synttäriä siis, Doctor Who, Walesin lahja maailmalle! Experience loppui tietysti kauppaan, jossa myytiin kaikkea mahdollista ihanaa. Mukaan tarttui vain TARDIS-muistikirja, "Van Goghin" The Pandorica Opens -taidejulisteen olisin halunnut, mutta en uskaltanut ostaa kun en tiennyt miten saisin sen ehjänä Suomeen :( Surku.
Mutta ei tässä kaikki. Meidän sohvasurffaushosti oli selittänyt epämääräisesti, että jossain siellä Cardiff Bayn rannassa on joku Doctor Who -muistomerkki. M, kreikkalainen ja Whohon vihkiytymätön kun oli, pudisteli päätään. "Ne vie kukkia sinne. Friikit."
Pakkohan se oli nähdä, ja googleilu paljasti, että Mermaid Quaylta tosiaan löytyy Torchwoodin Ianto Jonesin muistoksi pystytetty seinä. Hyvänen aika :D
Ihmiset - Jenkeistä asti - olivat jättäneet kukkia, fanarttia, osanottoja Ianton poikaystävälle ja vihaisia kirjeitä sarjan käsikirjoittajalle, joka haukuttiin moneen kertaan Ianton tappamisesta. Uskon fanittamiseen ja hyväksyn sen monet muodot, mutta tuossa oli jo jotain häiritsevää, vaikka samalla oli tosi ihanaa miten paljon vaivaa ihmiset olivat nähneet (ja miten siellä oli vieläkin tuoreita kukkia ja lappusia, vaikka Jonesin, öh, kuolemasta on jo neljä vuotta). Myöskin kiva, ettei mitkään kaupungin siivoojat olleet ottaneet noita alas, Cardiffissa selvästi otetaan nämä asiat vakavasti - hyvä Cardiff! Mun pitää varmaan nyt myös kaivaa Torchwoodit esiin jostain. En ole nähnyt jaksoakaan, mutta jos se kerran herättää näin suuria tunteita niin pakko se on tsekata.
Sellainen oli siis Cardiff. Monia Doctor Whon/Torchwoodin kuvauspaikkoja löytyy sieltä myöskin, mutta me ei lähdetty niitä metsästämään sen enempää kuin mitä yrittämättä tuli vastaan. Kotiin lähti onnellinen Aino, 19 v, saatuaan leikkiä dalekia ja ajaa TARDISia. Myöskin neloskohta mun to do -listalta tuli täytettyä, joten jee!
Katsokaa tuota tukkaa muuten. Mulla oli polkkatukka kun tänne lähdin...
Mulle Doctor Who on mulle vähän - kehtaako tätä edes sanoa - toissijainen fanituskohde, alunperinkin innostuin siitä vasta Sherlockin myötä, ne kun ovat samojen tyyppien tekemiä ja mietin että ei kai se huonokaan voi olla. Ei ollut. Britteihin muutto syvensi mun suhdetta Whohon (Whoon? Who'oon?), koska se on briteille kansallisaarre siinä missä Stephen Fry ja The Beatles, ja hostperheessänikin sekä vanhemmat aikoinaan että nyt lapset ovat kasvaneet sen parissa. Lisäksi tietysti tapasin täällä belgialaisauppari H:n, ja jaettu fanityttöys on kaksinkertainen fanityttöys, eikö?
Doctor Who on hyvänmielen tv-sarja, paitsi silloin kun se on pahanmielen sarja ja itken silmät päästäni joko dramaattisten juonenkäänteiden tai nykyisen pääkäsikirjoittajan seksististen juttujen takia. Joku siinä sinisessä poliisiboksissa asuvassa alienissa vain vetoaa. (Juonitiivistelmä niille, jotka eivät tiedä mistä on kyse: Doctor Who on nyt 50 vuotta britti-tv:ssä pyörinyt scifisarja jossa seikkaillaan poliisikopiksi naamioidulla aika-avaruusaluksella ja taistellaan erilaisia pienellä budjetilla tehtyjä hassunnäköisiä pahiksia vastaan. Ruuvimeisselillä. Sitä katsoessa pitää olla tietynlainen asenne päällä...)
Doctor Who Experience sijaitsee siis Cardiff Bayssa ja sinne pääsee keskustasta bussilla numero 6. Mietittiin H:n kanssa että osataankohan jäädä oikealla pysäkillä pois, mutta siitä ei tarvinnut olla huolissaan - pysäkin nimi oli Doctor Who Experience ja se sijaitsi tuossa valtavan sinisen teollisuushallin vieressä. Olisi ollut vaikea missata.
Me oltiin varattu liput heti aamusta (siellä on tietyt ajat, jolloin voi mennä), joten porukkaa ei onneksi ollut paljoa. Kun tultiin takaisin, jono oli jo kasvanut. Suosittelen siis aamua :) Experience alkoi opastetulla kierroksella, joka kesti suunnilleen puoli tuntia, mutta tuntui paljon lyhyemmältä (ja olisi mun puolesta saanut olla pidempi). Opas, joka lähinnä oli mukana varmistamassa, ettei kukaan harhaile tiehensä tai riko mitään, oli ihanan innostunut fanipoika - ylipäätään kaikki henkilökuntatyypit olivat tosi mukavia ja selvästi tykkäsivät työstään. Opastetun kierroksen aikana ei saanut kuvata enkä viitsi spoilata sitä kenellekään, joka reissua mahdollisesti suunnittelee, mutta Matt Smithin Doctorin videolta opastamana kipitettiin läpi erilaisten sarjasta tuttujen paikkojen ja matkalla tapahtui juttuja, jotka saivat niin lapset kuin aikuisetkin hyppimään innostuksesta, ja useampaan otteeseen nuorimmat lapset itkivät huutoitkua pelosta. Perus Doctor Who -settiä, siis. (Ihan oikeasti kyllä, älkää viekö mitään neljävuotiaita sinne. Weeping Angels ei ole naurun asia.)
Kun oltiin saatu maailma pelastettua, päästiin Experiencen toiseen osaan, joka oli museotyyppinen kokoelma kaikkea Doctor Who -kamaa. Melkein kaikki jutut olivat alkuperäisiä, mikä oli hienoa, ja näyttely oli sarjan tekijöiden itsensä kokoama, joten se oli juuri sellainen kuin "kuuluukin" ja selvästi tehty niin nörttimäisellä rakkaudella kuin mikään vain voi.
Kuvat eivät ole mitään super-HD-laatua, koska tuolla hallissa oli aika pimeää, mutta kyllä noista jotain selvää saa.
Esillä oli mm. kaikkien Doctorien alkuperäiset puvut - niihin ei saanut koskea, mutta työnsin naamani puolen sentin päähän ysin ihanasta nahkatakista ja tuijotin intensiivisesti. Se on ihana.
P.S. Haluan nuo Oswinin korkkarilenkkarit *___*
Kympin TARDISin sisäpuoli. Alkuperäinen sellainen, joten paikoittain palanut ja kärsinyt, mutta hieno!
Nörttibloggaaja luonnollisessa elinympäristössään.
Monsteritkin olivat hyvin edustettuina. Dalekeja oli pitkät rivit...
Delete!
Tämän kohdalla yksi työntekijä selitti pienelle pelästyneelle pojalle, että muistatko sen jakson missä Silence kidnappasi Amyn. Selvästi poju muisti, ja meni äitinsä taakse piiloon :D Alkuperäinen lavaste, siis.
Nuo behind the scenes -suunnittelujutut olivat myös tosi kiinnostavia ja saivat toivomaan, että pääsisin myös duuniin Doctor Whon tuotantoon. Vink vink BBC. Voin tulla keittämään kahvia teille.
Hyvää 50-v synttäriä siis, Doctor Who, Walesin lahja maailmalle! Experience loppui tietysti kauppaan, jossa myytiin kaikkea mahdollista ihanaa. Mukaan tarttui vain TARDIS-muistikirja, "Van Goghin" The Pandorica Opens -taidejulisteen olisin halunnut, mutta en uskaltanut ostaa kun en tiennyt miten saisin sen ehjänä Suomeen :( Surku.
Mutta ei tässä kaikki. Meidän sohvasurffaushosti oli selittänyt epämääräisesti, että jossain siellä Cardiff Bayn rannassa on joku Doctor Who -muistomerkki. M, kreikkalainen ja Whohon vihkiytymätön kun oli, pudisteli päätään. "Ne vie kukkia sinne. Friikit."
Pakkohan se oli nähdä, ja googleilu paljasti, että Mermaid Quaylta tosiaan löytyy Torchwoodin Ianto Jonesin muistoksi pystytetty seinä. Hyvänen aika :D
Ihmiset - Jenkeistä asti - olivat jättäneet kukkia, fanarttia, osanottoja Ianton poikaystävälle ja vihaisia kirjeitä sarjan käsikirjoittajalle, joka haukuttiin moneen kertaan Ianton tappamisesta. Uskon fanittamiseen ja hyväksyn sen monet muodot, mutta tuossa oli jo jotain häiritsevää, vaikka samalla oli tosi ihanaa miten paljon vaivaa ihmiset olivat nähneet (ja miten siellä oli vieläkin tuoreita kukkia ja lappusia, vaikka Jonesin, öh, kuolemasta on jo neljä vuotta). Myöskin kiva, ettei mitkään kaupungin siivoojat olleet ottaneet noita alas, Cardiffissa selvästi otetaan nämä asiat vakavasti - hyvä Cardiff! Mun pitää varmaan nyt myös kaivaa Torchwoodit esiin jostain. En ole nähnyt jaksoakaan, mutta jos se kerran herättää näin suuria tunteita niin pakko se on tsekata.
Sellainen oli siis Cardiff. Monia Doctor Whon/Torchwoodin kuvauspaikkoja löytyy sieltä myöskin, mutta me ei lähdetty niitä metsästämään sen enempää kuin mitä yrittämättä tuli vastaan. Kotiin lähti onnellinen Aino, 19 v, saatuaan leikkiä dalekia ja ajaa TARDISia. Myöskin neloskohta mun to do -listalta tuli täytettyä, joten jee!
Katsokaa tuota tukkaa muuten. Mulla oli polkkatukka kun tänne lähdin...
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Cardiff ja vähän lisää huonoa säätä
Cardiffista tulee nyt kaksi postausta, mikä on ehkä vähän ylimitoitettua kun ottaa huomioon että viihdyttiin Walesissa vajaat 24h, mutta mulla on tuosta reissusta kahdenlaista asiaa. On se asiallinen matkakertomus asiallisilla matkakuvilla varustettuna, ja sitten se fanityttöpostaus epätarkkoine dalekinkuvineen ja ihqihqihq-kommentaareineen. En viitsi sotkea näitä yhteen. Nyt ensin tulee asiallista settiä Cardiffista yleisesti ja Doctor Who -päivitystä joskus myöhemmin, koska yleisiä juttuja kohtaan on ehkä enemmän kiinnostusta - ja koska en edelleenkään pysty tuosta Doctor Who Experiencestä kirjoittamaan ilman, että joudun minuutin välein pitämään fanityttökohtaustauon lattialla kierien ja DW-tunnaria ulisten (not really). Säästetään sitä myöhemmäksi.
Lähdettiin siis H:n kanssa lauantaina matkaan, saatiin onneksi halvahkot bussiliput vaikka varattiinkin vähän viime hetkellä (siis, öh, perjantai-iltana :D). Mulla oli osa kamoista vielä repussa Cambridgen jäljiltä, joten pakkaaminen kävi helposti - musta on muutenkin tullut ihan mestaripakkaaja, viikonlopun tavarat mahtuu ihan hyvin mun Primarkin seikkailureppuun. Hyvä minä!
Vannon että mun viikonloppureissut täällä on jotenkin kirottu, aina kun lähden Lontoon ulkopuolelle seikkailemaan niin sää menee kamalaksi. Kesäkuisessa Cardiffissa oli noin kymmenen astetta lämmintä mutta muuten sää oli vaihteleva - vettä tuli tihkuna, kaatosateena, keskivahvuisena sateena, välillä tuulen takia aivan vaakatasossa ja välillä ihan suorana suihkuna taivaalta...
Tästä huolimatta oli tosi mieltälämmittävä miniminibreikki ja palattiin H:n kanssa Lontooseen sellaiset idioottivirnistykset naamalla ettei mitään. Meidän couchsurfing host oli ihana, vähän ehkä epäilytti mennä 30-something kreikkalaisjäbän luokse yöksi mutta M paljastui tosi mukavaksi tyypiksi ja hyväksi kokiksi, ja sen asunto oli ihan keskustan liepeillä, joten parempaa yöpaikkaa ei olisi voinut toivoa. Meidän bussi oli perillä aika myöhään, joten lauantai-ilta meni kreikkalaisen ruuan, viinin ja suomalaisen ja belgialaisen musiikin parissa rennosti hegaillen. Lisäksi tietysti ulkona satoi, joten senkään puoleen ei viitsitty mennä ulos.
Sunnuntai oli sitten reippailupäivä ja juostiin ympäriinsä kuin pienet eläimet. Cardiffilla on kaksi keskustaa, se vanha Cardiff city centre ja Cardiff Bay, jossa on uudempia rakennuksia. Cardiff Bay oli suuntana ensin, koska oltiin bookattu aamuksi Doctor Who Experience, jonka jälkeen pyörittiin ympäriinsä. Olen tuolla Cardiff Bayn alueellakin 12-vuotiaana käynyt, ja hämärästi muistin jotain juttuja, mutta enimmäkseen kyllä kaikki tuntui uudelta ja jännältä.
Tähän ehkä paneudun lisää sitten DW-postauksessa, mutta ihan oikeasti. Olivat pistäneet pystyyn muistomerkin Ianto Jonesille, joka kuoli puolustaessaan maapalloa ulkoavaruuden muukalaisilta... Torchwood-telkkarisarjassa (joka on siis Doctor Whon spin-off). Voi Cardiff. :D
Pieni pala Norjaakin löytyi Cardiff Baysta.
Cardiff Baysta palattiin vanhaan keskustaan ja jatkettiin sightseeingiä.
Haltiakieltä vai kymriä?
Treffattiin vielä M ennen lähtöä, se vei meidät supersuloiseen kahvilaan/baariin, jossa istuimina toimivat mm. sängyt ja patjoilla täytetyt kylpyammeet. Ihana! Oon varma että tuontapainen jostain päin Lontootakin löytyy, kun vaan tietäisi mistä :/
Kansallismuseo juostiin läpi kymmenessä minuutissa, koska se menikin kiinni aikaisemmin kuin luultiin. Vähän loppui ehkä aika kesken... Siellä olisi ollut kaikkea täytetyistä eläimistä impressionismimaalauksiin ja keramiikkaan, harmittaa että missattiin se.
Bussi lähti kuudelta taas takaisin kohti Lontoota, että ehdittiin jotenkin ajoissa kotiin nukkumaan. Kiva reissu, pidempäänkin olisi voinut olla mutta hyvä että päästiin ylipäätään käymään! Cardiff on kiva pikkukaupunki ja walesilainen tunnelma on kyllä jotenkin omanlaisensa (kielestä puhumattakaan). Sohvasurffauksesta sain taas positiivisen kokemuksen, mutta tämä brittisää alkaa oikeasti käydä hermoille pikkuhiljaa. Miten voi kesäkuun loppupuolella edelleen olla niin kylmä, että joutuu villapaidassa ja takissa kulkemaan. (Kun ei olla edes Suomessa!) Epistä, haluan rahat takaisin.
(P.S. Kai kaikki ovat tietoisia, että Googlen Reader -systeemi suljetaan ensi maanantaina, 1.7.? Käytännössä tarkoittaa (käsittääkseni) sitä, että kaikki nuo blogifeedit häviävät, jos ootte Bloggerin/Googlen kautta tilanneet mun tai jonkun muun blogin, joten pitääpi siirtyä Blogilistaan, Bloglovin'iin, Feedlyyn tai johonkin muuhun. Olen ihan hämmennyksissäni tästä enkä ollut itse kuullut juttuakaan ennen kuin tänään, joten ajattelin nyt infota :D)
Lähdettiin siis H:n kanssa lauantaina matkaan, saatiin onneksi halvahkot bussiliput vaikka varattiinkin vähän viime hetkellä (siis, öh, perjantai-iltana :D). Mulla oli osa kamoista vielä repussa Cambridgen jäljiltä, joten pakkaaminen kävi helposti - musta on muutenkin tullut ihan mestaripakkaaja, viikonlopun tavarat mahtuu ihan hyvin mun Primarkin seikkailureppuun. Hyvä minä!
Vannon että mun viikonloppureissut täällä on jotenkin kirottu, aina kun lähden Lontoon ulkopuolelle seikkailemaan niin sää menee kamalaksi. Kesäkuisessa Cardiffissa oli noin kymmenen astetta lämmintä mutta muuten sää oli vaihteleva - vettä tuli tihkuna, kaatosateena, keskivahvuisena sateena, välillä tuulen takia aivan vaakatasossa ja välillä ihan suorana suihkuna taivaalta...
Tästä huolimatta oli tosi mieltälämmittävä miniminibreikki ja palattiin H:n kanssa Lontooseen sellaiset idioottivirnistykset naamalla ettei mitään. Meidän couchsurfing host oli ihana, vähän ehkä epäilytti mennä 30-something kreikkalaisjäbän luokse yöksi mutta M paljastui tosi mukavaksi tyypiksi ja hyväksi kokiksi, ja sen asunto oli ihan keskustan liepeillä, joten parempaa yöpaikkaa ei olisi voinut toivoa. Meidän bussi oli perillä aika myöhään, joten lauantai-ilta meni kreikkalaisen ruuan, viinin ja suomalaisen ja belgialaisen musiikin parissa rennosti hegaillen. Lisäksi tietysti ulkona satoi, joten senkään puoleen ei viitsitty mennä ulos.
 |
| Millennium Centre |
Tähän ehkä paneudun lisää sitten DW-postauksessa, mutta ihan oikeasti. Olivat pistäneet pystyyn muistomerkin Ianto Jonesille, joka kuoli puolustaessaan maapalloa ulkoavaruuden muukalaisilta... Torchwood-telkkarisarjassa (joka on siis Doctor Whon spin-off). Voi Cardiff. :D
Pieni pala Norjaakin löytyi Cardiff Baysta.
Cardiff Baysta palattiin vanhaan keskustaan ja jatkettiin sightseeingiä.
 |
| Cardiff Castle |
Haltiakieltä vai kymriä?
Treffattiin vielä M ennen lähtöä, se vei meidät supersuloiseen kahvilaan/baariin, jossa istuimina toimivat mm. sängyt ja patjoilla täytetyt kylpyammeet. Ihana! Oon varma että tuontapainen jostain päin Lontootakin löytyy, kun vaan tietäisi mistä :/
Kansallismuseo juostiin läpi kymmenessä minuutissa, koska se menikin kiinni aikaisemmin kuin luultiin. Vähän loppui ehkä aika kesken... Siellä olisi ollut kaikkea täytetyistä eläimistä impressionismimaalauksiin ja keramiikkaan, harmittaa että missattiin se.
Bussi lähti kuudelta taas takaisin kohti Lontoota, että ehdittiin jotenkin ajoissa kotiin nukkumaan. Kiva reissu, pidempäänkin olisi voinut olla mutta hyvä että päästiin ylipäätään käymään! Cardiff on kiva pikkukaupunki ja walesilainen tunnelma on kyllä jotenkin omanlaisensa (kielestä puhumattakaan). Sohvasurffauksesta sain taas positiivisen kokemuksen, mutta tämä brittisää alkaa oikeasti käydä hermoille pikkuhiljaa. Miten voi kesäkuun loppupuolella edelleen olla niin kylmä, että joutuu villapaidassa ja takissa kulkemaan. (Kun ei olla edes Suomessa!) Epistä, haluan rahat takaisin.
(P.S. Kai kaikki ovat tietoisia, että Googlen Reader -systeemi suljetaan ensi maanantaina, 1.7.? Käytännössä tarkoittaa (käsittääkseni) sitä, että kaikki nuo blogifeedit häviävät, jos ootte Bloggerin/Googlen kautta tilanneet mun tai jonkun muun blogin, joten pitääpi siirtyä Blogilistaan, Bloglovin'iin, Feedlyyn tai johonkin muuhun. Olen ihan hämmennyksissäni tästä enkä ollut itse kuullut juttuakaan ennen kuin tänään, joten ajattelin nyt infota :D)
perjantai 21. kesäkuuta 2013
In Finland we have this thing called Juhannus
Noniin, hyvää juhannusta kaikille! Lontoossa on perinteinen juhannussää, vettä tuli äsken aivan kaatamalla ja näyttää siltä, että lisää saattaa hyvinkin olla tulossa. Lämpötila on sukkahousukelitasolla. Jussipiknik taitaa siis jäädä piknikkeilemättä...
Lisäksi on ollut draamaa lemmikkirintamalla, viimeinen marsu kuoli maanantaina ja eilen katosi kissa - vielä ei ole näkynyt, rukoilen että se tulee ehjänä takaisin koska vaikka ensin olin tosi epäilevä tämän kissaprojektin suhteen, niin rakastuin kyllä heti kun tuo pentu meille talvella tuli :( Kamalaa ajatella, että se on yksin tuolla jossain kylmässä ja sateessa, mutta kaipa se pärjäilee. Ehkä se viettää jussia kettuperheen kanssa, en jotenkin hämmästyisi yhtään.
Hostmumi toi kuitenkin tänään ruisleipää jostain ruokamessuilta - oikeaa semmoista suomalaistyylistä ruisleipää, se piristi kyllä koko viikkoa. Om nom. Ja kohta pääsee viikonlopun viettoon sateesta huolimatta, ja huomenna on taas lähtö reissuun, tällä kertaa Cardiffiin. Tämä tuli vähän lyhyellä varoitusajalla, mutta tajuttiin H:n kanssa että nyt on pakko mennä jos aiotaan sinne ehtiä, ja tänään varattiin viime hetken bussit ja tietysti liput Doctor Who Experienceen (hups no kyllä me sinne viisivuotiaiden joukkoon sulaudutaan ihan hyvin, hys nyt). Sohvasurffaushosti löytyi onneksi, jee :) Katsotaan, millainen surffausviikonloppu tästä tulee, viimeksi oli ainakin ihan mahtavaa.
Pikkuisen kaipailen suomalaista juhannusta, täytyy myöntää, haikeana luen täällä uutisia juhannusruuhkista ja hukkumiskuolemista ja makkaran loppumisesta kaupoista :D Viime juhannuskin meni töissä vähän ohi kyllä, ehkä ensi vuonna pääsisi taas mökille. Muuten en ole edes mökki-ihminen, mutta juhannuksena kuuluu pariksi päiväksi mennä.
Mutta pitäkää kaikki Suomen-suomalaiset ja ulkosuomalaiset ja ulkomaalaisetkin kiva juhannus, mä palailen blogin pariin ensi viikolla Cardiffin-kuulumisten muodossa :) Älkää nousko veneessä seisomaan.
Lisäksi on ollut draamaa lemmikkirintamalla, viimeinen marsu kuoli maanantaina ja eilen katosi kissa - vielä ei ole näkynyt, rukoilen että se tulee ehjänä takaisin koska vaikka ensin olin tosi epäilevä tämän kissaprojektin suhteen, niin rakastuin kyllä heti kun tuo pentu meille talvella tuli :( Kamalaa ajatella, että se on yksin tuolla jossain kylmässä ja sateessa, mutta kaipa se pärjäilee. Ehkä se viettää jussia kettuperheen kanssa, en jotenkin hämmästyisi yhtään.
Hostmumi toi kuitenkin tänään ruisleipää jostain ruokamessuilta - oikeaa semmoista suomalaistyylistä ruisleipää, se piristi kyllä koko viikkoa. Om nom. Ja kohta pääsee viikonlopun viettoon sateesta huolimatta, ja huomenna on taas lähtö reissuun, tällä kertaa Cardiffiin. Tämä tuli vähän lyhyellä varoitusajalla, mutta tajuttiin H:n kanssa että nyt on pakko mennä jos aiotaan sinne ehtiä, ja tänään varattiin viime hetken bussit ja tietysti liput Doctor Who Experienceen (hups no kyllä me sinne viisivuotiaiden joukkoon sulaudutaan ihan hyvin, hys nyt). Sohvasurffaushosti löytyi onneksi, jee :) Katsotaan, millainen surffausviikonloppu tästä tulee, viimeksi oli ainakin ihan mahtavaa.
Pikkuisen kaipailen suomalaista juhannusta, täytyy myöntää, haikeana luen täällä uutisia juhannusruuhkista ja hukkumiskuolemista ja makkaran loppumisesta kaupoista :D Viime juhannuskin meni töissä vähän ohi kyllä, ehkä ensi vuonna pääsisi taas mökille. Muuten en ole edes mökki-ihminen, mutta juhannuksena kuuluu pariksi päiväksi mennä.
Mutta pitäkää kaikki Suomen-suomalaiset ja ulkosuomalaiset ja ulkomaalaisetkin kiva juhannus, mä palailen blogin pariin ensi viikolla Cardiffin-kuulumisten muodossa :) Älkää nousko veneessä seisomaan.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Cambridge ja missä se kesä oikein viipyy
Lontoossa taas! Viikonloppu tuntui ihanan pitkältä, jonkin myös niin raskaalta että vielä viime yön kymmenen tunnin yöunien jälkeenkin olen ihan väsy. Mun ja E:n oli siis tarkoitus vietttää viikonloppu jossain rannikolla, haaveiltiin merestä ja auringosta, mutta kun sää pysyi vaan kylmänä ja harmaana, niin biitsi vaihtui Cambridgeen. Näinkin oli hyvä, Cambridgeen olin halunnut mennä ja to do -listan ykköskohta tuli täytettyä.
Sää oli vaihtelevasti sateinen ja aurinkoinen, mutta siperiamainen tuuli puhalsi tasaisesti koko viikonlopun ajan, joten panostettiin sisäaktiviteetteihin kuten museoihin ja pubeihin, mutta ehdittiin me kävelläkin ympäriinsä silloin, kun sää suosi. Cambridge on onneksi aika pieni paikka, joten kaikki kiva oli kävelyetäisyydellä.
Tosi kaunistahan siellä oli, kaikki noi vanhat yliopistorakennukset olivat ihan mielettömiä. En kuitenkan yhdy hostmumin näkemykseen, että Cambridge olisi nätimpi kuin Oxford. Tosi samanlaisia ne ovat.
Lauantain illallinen syötiin söpössä The Mill -pubissa joenrannassa.
Mulla on tämmöinen burgeridieetti... Suosittelen.
Syömisten jälkeen suunnattiin leffaan - mitä sitä turhaan Cambridgen nähtävyyksiä katselemaan, kun voi istua pimeässä huoneessa katsomassa muovisen näköistä New Yorkia The Great Gatsbyssa. :D Hyvä kuitenkin että mentiin, koska leffateatterista löytyi myös ravintola, jossa astiasto oli...
Iittalaa! Oli pakko käydä teellä, että saatiin ihailla Taika-mukeja lähempää. Tuli ihan käsittämättömän kotoinen olo noista. :D
Sunnuntaina meillä oli melkein koko päivä aikaa, koska bussi lähti vasta illalla. Käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa...
...ja Fitzwilliam Museumissa.
Ja tietysti pyörittiin kaupoissa, joita Cambridgesta löytyi yllättävänkin paljon. Löysin ihanat kengät mutta en ostanut, tänään menin Lontoon New Lookeihin jahtaamaan niitä kaipauksen vallassa mutta täältä ei mistään löytynyt mun kokoa. Itken. Koskaan ei pidä jättää kivoja kenkiä kauppaan :(
Cambridgen-reissu päättyi italialaisella ruualla, innoistuin taas ruokakuvaamaan.
Ruoka piristi vähän, mutta nukahdettiin silti bussiin ja matka takaisin Lontooseen meni tosi nopeasti. Tällä kertaa tajuttiin käyttää hyödyksi Stratfordin bussiasema, joka on meidän koteja paljon lähempänä, sen sijaan että oltaisiin ajeltu kävelyvauhtia Victorialle asti. Aina oppii jotain uutta.
Semmoista tällä kertaa. Oxford vs. Cambridge -debaatissa olen kyllä edelleen Oxfordin puolella, mutta Cambridgessakaan ei ollut vikaa. Kiitokset E:lle matkaseurasta!
Sää oli vaihtelevasti sateinen ja aurinkoinen, mutta siperiamainen tuuli puhalsi tasaisesti koko viikonlopun ajan, joten panostettiin sisäaktiviteetteihin kuten museoihin ja pubeihin, mutta ehdittiin me kävelläkin ympäriinsä silloin, kun sää suosi. Cambridge on onneksi aika pieni paikka, joten kaikki kiva oli kävelyetäisyydellä.
Tosi kaunistahan siellä oli, kaikki noi vanhat yliopistorakennukset olivat ihan mielettömiä. En kuitenkan yhdy hostmumin näkemykseen, että Cambridge olisi nätimpi kuin Oxford. Tosi samanlaisia ne ovat.
Lauantain illallinen syötiin söpössä The Mill -pubissa joenrannassa.
Mulla on tämmöinen burgeridieetti... Suosittelen.
Syömisten jälkeen suunnattiin leffaan - mitä sitä turhaan Cambridgen nähtävyyksiä katselemaan, kun voi istua pimeässä huoneessa katsomassa muovisen näköistä New Yorkia The Great Gatsbyssa. :D Hyvä kuitenkin että mentiin, koska leffateatterista löytyi myös ravintola, jossa astiasto oli...
Iittalaa! Oli pakko käydä teellä, että saatiin ihailla Taika-mukeja lähempää. Tuli ihan käsittämättömän kotoinen olo noista. :D
Sunnuntaina meillä oli melkein koko päivä aikaa, koska bussi lähti vasta illalla. Käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa...
...ja Fitzwilliam Museumissa.
Ja tietysti pyörittiin kaupoissa, joita Cambridgesta löytyi yllättävänkin paljon. Löysin ihanat kengät mutta en ostanut, tänään menin Lontoon New Lookeihin jahtaamaan niitä kaipauksen vallassa mutta täältä ei mistään löytynyt mun kokoa. Itken. Koskaan ei pidä jättää kivoja kenkiä kauppaan :(
Cambridgen-reissu päättyi italialaisella ruualla, innoistuin taas ruokakuvaamaan.
Ruoka piristi vähän, mutta nukahdettiin silti bussiin ja matka takaisin Lontooseen meni tosi nopeasti. Tällä kertaa tajuttiin käyttää hyödyksi Stratfordin bussiasema, joka on meidän koteja paljon lähempänä, sen sijaan että oltaisiin ajeltu kävelyvauhtia Victorialle asti. Aina oppii jotain uutta.
Semmoista tällä kertaa. Oxford vs. Cambridge -debaatissa olen kyllä edelleen Oxfordin puolella, mutta Cambridgessakaan ei ollut vikaa. Kiitokset E:lle matkaseurasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)