We've come too far to give up who we are

Hieman ennenaikainen kuukausipäiväpostaus tälle päivälle. Rantauduin juuri Sardiniasta kotiin ja pettymyksekseni huomasin, että eiliselle aikataulutettu postaus (tämä siis) ei ollutkaan julkaissut itseään. En osannut käyttää Blogger-TARDIS:ia, kaikki vaiva meni hukkaan :( Julkaisen tämän nyt kuitenkin, koska saattaa mennä vähän aikaa ennen kuin saan mitään muuta kirjoiteltua, ja postaus per viikko -tahdista en halua lipsua! Tässä siis syvällisiä pohdintoja viime viikolta.

Maanantaina olen asunut Lontoossa yhdeksän kuukautta. Pidempään kuin alun perin oli tarkoitus; yhtä pitkään kuin intti tai raskaus kestää. Se on pitkä aika, joka on kuitenkin tuntunut lyhyeltä. Aina välillä tulee tietynlainen blogifiilis (=hostmumi tarjoaa pienen kultakalamaljallisen punaviiniä), ja kirjoitan ne samat asiat siitä miten oli pelottavaa lähteä mutta miten kaikki on mennyt hyvin ja aika on mennyt nopeasti ja miten välillä on ollut vaikeaa mutta 99% ajasta kaikki on ollut ihanaa. Eipä tuohon ole tänään paljoa lisättävää.

Arki täällä sujuu sellaisena kuin arjen kuuluukin. Aamuisin on vaikea nousta, vaikka saankin nukkua aika myöhään kun töihin ei ole kiirettä, ja ensimmäinen hereilläolotunti kuluu usein aika hämärissä tunnelmissa. Herään yleensä koirapuistossa, kun pitää small talkata muille koiranulkoiluttajille ja selittää, että Chinese Crested Powder Puff on juu ihan oikea koirarotu, googlatkaa se.

Päivisin mulla oli tapana lukea pääsykokeisiin, tai ainakin istua kirja sylissä ja tuijottaa seinää joko kotona tai Angelin Costa Coffeessa, ja nyt en oikein tiedä mitä ajallani tekisin. Teoriassa hyvät kesäiset säät houkuttelisi ulos piknikkeilemään ja lenkkeilemään ja ties mitä hyveellisiä ulkoilma-aktiviteetteja puuhaamaan, mutta käytännössä lämpötilat ovat palanneet sinne ihan-liian-kylmän tienoille, eivätkä ajoittaiset raesateet oikein houkuttele piknikille.

Nuorimman pojan school run keskeyttää arkipäivän ikävästi puoli neljältä ja tuskastelen aina että miksi joudun tekemään töitä, epistä tämmöinen, ja seikkaillaan tiemme Barbicanilta kotiin. Illalla joko katson Cartoon Networkia ja Simpsoneita ja dataan sohvan nurkassa (hostit ovat onneksi yhtä aktiivisia kuin minäkin, välillä meilaillaan toisillemme hauskoja linkkejä mutta yleensä kaikki vain istuvat hiljaa omien läppäreidensä kanssa), tai suuntaan pubiin tai kahville jonkun kanssa. Harmittaa vain, että mun kollegoilla tuntuu olevan hirveästi iltatöitä, ja mä vaan vapaalla hilluttelen. On mulla välillä tietysti babysittaustakin, ja silloin perinteisesti otan kahden nuorimman lapsen kanssa yhteen nukkumaanmenoajasta/siitä, saako ne syödä muroja päivälliseksi/ampua toisiaan vaahtomuoviluodeilla silmään, ja joudun repimään kissaa irti miljoonan punnan arvoisesta designjalkalampusta ja moppaamaan koiranoksennusta lattioilta. Silloin tuntee olevansa töissä.

Kaiken tämän puuhailun taustalla on kuitenkin ihan koko ajan se fiilis, että ei hitto mä asun Lontoossa ääääää en kestä asdfghjkljk kuin siistiä kaikki on, ihan Tescon maitopulloista Lontoon loputtomiin illanviettomahdollisuuksiin. Ja se tekee mut tosi onnelliseksi. En usko, että voisin koskaan lopullisesti jättää Suomea, siellä on liian paljon sellaisia asioita joita on mahdoton noin vain hylätä, mutta Lontoo ja yleensä Britit ja brittiläisyys on valloittaneet mut ihan täysin. Kävelin tuossa yksi päivä meidän kotikatua kohti metroasemaa ja vastaan tuli kunnon jengiläisen näköinen nuorimies huppu syvällä päässä ja farkkujen vyötärö suunnilleen nilkoissa roikkuen. Mietin jo että nytkö mut murhataan, tähän kotioven eteen, mulla on ollut hyvä elämä kuitenkin enkä kadu mitään, mutta sitten gangsteri pysähtyi, hymyili, sanoi sorry, ja väisti jalkakäytävän reunaan niin että pääsin hyvin kulkemaan ohi. Jatkettiin matkojamme, ja mulle tuli hyvä mieli siitä että a) mua ei murhattukaan ja b) murhaajaksi päättelemäni tyyppi oli kohteliaampi kuin kukaan Suomessa ikinä. Lontoolaiset itse tietysti jaksavat nillittää siitä, miten hirveitä lontoolaiset ovat, mutta väitän aina kohteliaasti vastaan. Lontoolainen on keskimäärin kohtelias, mukava ja hyvännäköinen. Piste.

En tiedä kuinka kauan tämä jatkuva idioottimainen tyytyväisyys kaikkeen jatkuisi, jos riittävän kauan asuisin täällä, varmaan se jossain vaiheessa kuluisi pois. Mutta ainakin näin yhdeksän kuukauden Lontoo-asustamisen jälkeen jaksan edelleen innostua kaksikerroksisista busseista ja Big Benistä (siis Elizabeth Towerista, anteeksi) ja fish&chips-kiintiöni vaikuttaa aika pohjattomalta. Tietysti mun elely täällä on aika lomamaista koko ajan, vuokraa ei tarvitse maksaa ja sisäfilepihvi tulee pöytään jonkun muun maksamana. Töitähän mä kaiken tämän eteen teen, joo, mutta eipä tämä työkään hirveän raskasta ole. Olen onnekas, että päädyin hostperheeseen jossa mua ei kohdella orjana, vaan enemmän statussymbolina, joka tekee välillä vähän kotitöitä ja katsoo lasten perään mutta enimmäkseen mun elämä on tehty helpoksi ja saan hiihdellä ympäri Lontoota tai muutenkin Englantia aika vapaasti niin kuin haluan.

Lontoolaisuus on edelleen käsite, jonka piiristä koen harhailevani sisään ja ulos – turisteihin verrattuna olen lontoolainen, koska en pysähtele keskelle Oxford Streetiä suu auki ottamaan kuvaa Starbucks-kyltistä ja osaan kulkea metrossa tunkematta, tönimättä ja eksymättä, mutta lontoolais-lontoolaisiin verrattuna olen vielä puoliksi turisti itsekin. Aksentista saa kuulla milloin millaistakin palautetta, kuulostan tanskalaiselta, venäläiseltä tai liverpoolilaiselta kuulijasta riippuen ja vaikka suoriudunkin wannabe-brittiydestä aika hyvin, paljon on sellaisia brittijuttuja, joista olen ihan kujalla tai joita en suostukaan oppimaan - tähän kategoriaan kuuluu erityisesti brittiläinen lastenhoitotyyli, joka on sellaista holhoamista ja palluttamista että ei hyvää päivää. Olen kuitenkin oppinut sanomaan please joka väliin, osaan nimetä paljon enemmän BBC:n kuin Ylen ohjelmia, ja koska Lontoo nyt on muutenkin täynnä muualta tullutta porukkaa, niin koen sujahtavani joukkoon ihan kivasti. Viihdyn täällä. Ei ole Lontoon vertaista missään.

 

(Kuvat ovat Instagramistani, jota en enää voi käyttää koska kovia kokenut kännykkäni ei jaksa sitä pyörittää. :<)